Luonto se järjesteli asiat omaan rytmiinsä tänäkin syksynä. Eräs päivä tuolta eletyltä muistuu mieleeni erityisesti. Elonkorjuuaika oli jo ohi, mutta tuona perjantaiaamuna aurinko paistoi kirkkaana yli väikkyvän Liminganlahden. (Vaikka milloinpa tarvitsisi opiskelijan noudatella vuodenkierron antamia aikatauluvihjeitä elämässään? Ei milloinkaan. Olihan olemassa akateeminen vapaus.)
Mielestäni nyt oli hyvä hetki palauttaa muuan apurahahakemus tieteellisen työni rahoittamiseksi, varsinkin kun viimeistä palautuspäivää jo vietiin. Jos saa apurahan, voi sillä joskus pitkiäkin aikoja maksaa vuokransa, ostaa ruokaa, vaatteita ja kirjoja ja työskennellä hyvillä mielin – toisin sanoen: apurahalla on mukava tuottaa tieteellisiä tutkimuksia. Niinpä suljin kerrankin siististi täytetyt, sileät hakulomakkeet ruskeaan kuoreen ja kirjoitin siihen varmuuden vuoksi osoitteen sekä ”Apurahahakemus”. Tämähän ei oikeastaan ollut tarpeen, sillä tarkoitukseni oli jättää hakemukseni henkilökohtaisesti.
Aamutoimien jälkeen vedin repun selkääni ja hyppäsin Tunturi Prego-merkkisen pyöräni tukevalle penkille. Minusta on mukava pyöräillä jos on kaunis ilma, sateella taas en siitä puuhasta juuri välitä.
Ajauduin kuitenkin ongelmiin hieman ennen Pohjois-Pohjanmaan Liiton toimistoa – sinnehän olin hakemustani viemässä. Näin jo liiton rakennuksen, mutta Kauppurienkadun ja Torikadun risteyksessä oli tietyömaa, ja sinne matkaava sorakuljetus tukki tieni jo hyvän matkaa ennen risteystä. Näitä työmaita on toki Oulussa jatkuvasti joten asia ei sinänsä ollut mikään yllätys.
Tyydyin odottelemaan kuorman auton perille pääsyä, sillä en halunnut jäädä auton taakse peesailemaan – enhän tiennyt aikooko kuljettajan äkkiä peruuttaa. Kuskihan saattoi olla vaikka joku nuorukainen ensimmäistä kertaa kävelykatu Rotuaarilla autoineen! Väistäminen liukkaalla noppakivellä olisi saattanut helposti johtaa minun, pyöräilijän, kaatumiseen.
Mutta auto ajoi nyt suoraan työmaalle ja reitti oli selvä. Läksin taas polkemaan. Samalla huomasin sivusilmälläni tehokkaannäköisen kypäräpäisen miehen joka pyöräili tulemaan reippaasti takaoikealtani. Hänen liikkeissään aavistin hermostuneisuutta. Tämän kaverin kanssa tuli pysyä valppaana. Pidin yllä hyvästi vauhtia ja mies pysyi takanani. Kohta olimme kuitenkin sumpussa: työmaan ympärillä oli vahvat rautaverkkoaidat, ja kevyt liikenne oli ohjattu ohuesta läpikulkupaikasta joka oli kaiken lisäksi kuopalla ja irtosoraa täynnä. Edelläni kulki nyt jalan nuoria tyttöjä, ja päätin heti hidastaa, ajaa heidän takanaan ohi sumpun. Suojelkoot tytöt minua!
Samalla hetkellä takaani kuului soran rusahtelua ja nopeiden liikkeiden suhinaa. Kypäräpää oli lähtenyt ohitukseen. Nyt oli pidettävä kieli keskellä suuta. Mies kiersi vauhdilla eteeni oikealta ja teki edessäni hätkähdyttäviä ohjausliikkeitä; kierrettyään minut ja tytöt muodostaen ajoradallaan koukkupolvisen S-kirjaimen muotoisen kuvion, kypäräpää pujahti muutamassa sekunnissa eräänkin vaarallisen sorakuopan kautta Kauppurienkadun turvalliselle päällysteelle.
Itse ajoin rauhallisesti perässä, sillä päätepysäkkini oli jo näkyvillä. Mutta ohitseni kurvaillut mies polkaisikin laajan kaarroksen ja pysäköi ajokkinsa Pohjois-Pohjanmaan liiton design-oven viereen vieden samalla parhaan pysäköimispaikan. Näinköhän oli tämä kiivas pyöräilijä tullut samoissa aikeissa kun minä liiton ovelle? Apusaatavia hakemaan…
Totesin arvaukseni osuneen oikeaan kun päädyimme samaan hissiin miehen kanssa, hän nimittäin jo kiskoi reppunsa vetoketjua kun minä vasta änkesin hissiin. Repusta ilmestyi samanlainen ruskea kuori kuin minullakin oli. Tuntui kuitenkin hölmöltä kaivella samanlaista kuorta repustaan miehen jo tehtyä tuon nimenomaisen tempun. Päätin siis odottaa. Ylös päästyämme avasin oven ja astuin ulos. Kypäräpää ei taaskaan hukannut aikaa ja oli vilauksessa kiskomassa liiton oven kahvasta. Ovi ei auennut. Hän oli hämmentyneen näköinen. Mies otti kätensä hetkeksi pois kahvalta, mutta tarttui siihen uudelleen ja rynkytti kiihkeästi. Vaan ovipa oli ja pysyi lukossa. Luin oven ohjeet joissa neuvottiin soittamaan ovikelloa oven ollessa lukittuna. Siispä tuumasta toimeen. Mutta mies jo paineli kiihtyneenä kaikkia oven viereisiä painikkeita. Toivoin ettei tämä menettäisi hermojaan. Kilpailijani jatkoi toimiaan seisten itseni ja oven välissä joten osoitin hänelle ovikellon painikkeen etusormellani. Hän painoi sitä, ja oven takaa kuului lupaava kellon sointi; ovi aukesi.
Jätimme kumpikin hakemuksemme iloisesti hymyilevälle naisvirkailijalle. Kypärämies jätti ensin, sitten minä, olinhan vasta kaivamassa omaani repun uumenista. Nopea oli kilpaveikkoni poistumaan jos oli nopeasti tullutkin. Ehdin vielä jakaa hissin alas hänen kanssaan, sillä suoritettu tehtävä oli nostanut tyytyväisen ryhdin miehen harteisiin ja niinpä hän pitkin ovea rehdisti auki kanssakilpailijalleen joka kuitenkin oli tullut hyväksi kakkoseksi. Urheilukilpailujen palkintojenjaoissa yleensä muuten näyttää siltä, että voittaja ja pronssimitalisti ovat tyytyväisiä ja solidaarisia, vaan kakkonen murjottaa. Mutta tässä kisassa emme käyneet pikkusieluisiksi, olimmehan molemmat akateemisesti koulutettuja ihmisiä ja oppineet monien vastoinkäymisten kautta että joskus sitä häviääkin. Ei aina voita.
Tunnelma hississä oli rento. Kypäräpäinen mies avasi suunsa.
Arpalippujahan nämä ovat, hän totesi kuivan miehekkäästi, vähätellen.
Juuri niin, vastasin ja pohdin hetken vertauksen osuvuutta ja totesin hänelle, että mahdollisimman monta näitä lähetellään ja toivotaan että joskus vielä tärppää!
Mies myhäili tyytyväisenä, olinhan tarttunut täkyyn ja eksplikoinut menestyksellä hänen tarjoamansa jutun juonen.
Ulkosalla ilma oli raitis. Hyppäsimme molemmat pyöriemme selkään. Nyt tiemme lopulta eroaisivat. Tämä oli ollut jännittävä aamu. Tunsin oloni vireäksi. Kilpailu on hyväksi tieteelle ja sen harjoittajille! Onnea kaikille tässä lottoarvonnassa!
